”Kesyrotta on lemmikkieläimenä pidettävä rotta. Kesyrottien jalostus alkoi 1800-luvulla isorotasta (Rattus norvegicus). Myös mustarotasta (Rattus rattus) kesytettyjä rotuja on, mutta ne ovat huomattavasti harvinaisempia.
Kesyrotista on useita väri- ja kuviomuunnoksia. Suomessa turkkimuunnoksia on virallisesti kaksi: sileäkarvainen (sk) ja kiharakarvainen (rex). Muualla maailmassa rotista kasvatetaan muitakin turkkimuunnoksia, muun muassa pitkäkarvaisia, lisäksi löytyy kokonaan karvattomia rottia. Naarasrotta painaa noin 300–600 g, urosrotta noin 500–900 g. Häntä on lähes karvaton, suomupäällysteinen, vahva ja taipuisa. Pituudeltaan häntä on noin rotan ruumiin mittainen. Rotat elävät 1,5 vuodesta jopa 4 vuoteen.”
(Lähde: Wikipedia)
Hyi ällötys, ja mikä kamala häntä! Rotat herättävät jopa monissa eläinystävissä hienoisia inhotuksen väreitä. Ehkä vastenmielisyys on kantautunut ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa jostakin ammoisilta ajoilta, jolloin rotat – tuskin tahallaan tosin – likasivat ruokavarastoja ja levittivät ruttoa. Minä taas olen sitä mieltä, että jos ei ole mahdollisuutta hankkia koiraa, niin rotta on loistava koiran korvike, heti seuraavaksi paras lemmikki.
Ensimmäiset rottani Kyösti ja Leevi olivat mustavalkoinen veljespari, jotka kesyyntyivät heti pienenä niin seurankipeiksi, että niitä voi ulkoiluttaa pihanurmikolla. Kun suuri maailma alkoi pelottaa, ne kapaisivat jalkaa pitkin – auts! – olkapäälle istumaan. Kyöstin ja Leevin porukkaan liittyi myöhemmin ruskeanvalkoinen kaunotar Hilkka, jolla oli suuret, kirkkaat silmät ja niin söpöt korvat, että kävi melkein kateeksi. Veljekset olivat monta viikkoa sekaisin ja kopistelivat sille miehekkäästi takakoipiaan. Hilkan kohtaloksi koitui kuitenkin roteva ja hohtavan valkoinen Toivo, jolla oli tutkimattomat punaiset albiinonsilmät, komea kyömynenä ja lähes flegmaattisen rauhallinen tapa tarkastella maailmaa. Hilkka ja Toivo avioituivat ja muuttivat samaan häkkiin asumaan.
Hilkka tuli eläinkaupasta, jossa korvan juuressa mekastavat linnut ja lasiin koputtelevat asiakkaat olivat rääkyneet ja koputelleet sen hermot tärviölle. Se nappasi herkästi varoitukseksi sormesta: älä tule lähelle, koska minä en luota sinuun. Vähitellen, vanhemmiten, Hilkan temperamentti kuitenkin laantui. Se köpötteli Toivo vanavedessään pitkin seinänvierustoja ja piipahti välillä seurakseni sohvalle nauttimaan popcornin ja katsomaan hetken televisiota. Se tykkäsi myös kuoputuksesta ja kuoputti huomaavaisesti takaisin.
Toivon suurin intohimo taas oli Hilkka-vaimo. Se seurasi Hilkkaa kaikkialle. Jos emäntä lähti omille teilleen, se jäi usein paikalleen jököttämään ja odotti, kunnes se palasi vienosti popcornilta tuoksahtaen. Toivo ja Hilkka olivat erottamattomat. Unelmaliitosta syntyi jopa kaksi lasta, jotka valitettavasti menehtyivät heti synnyttyään.
Eräänä päivänä huomasin, että Hilkan vatsassa kasvaa patti. Patti suureni hirvittävää vauhtia. Kun vein Hilkan eläinlääkärille, tiesin jo, mitä odottaa: maitorauhaskasvain, jonka leikkaaminen olisi ollut jokseenkin mahdotonta. Eläinlääkäri oli ihana. Hän selitti Hilkalle toimenpiteen: Hilkka, nyt on niin että sinä olet kauhean kipeä. Minun pitää antaa sinulle lääkettä, joka auttaa sinua. Se vie sinut paikkaan, jossa on labyrintteja ja tuoreita vihanneksia ja pieniä lihanpaloja, ja siellä ei ole tällaisia kasvaimia, ei kipuja eikä kärsimystä. Olin kyyneleistä märkä paidanrintamusta myöten. Hilkka nukahti syliini. Sen ihmisystävät järjestivät sille pienet hautajaiset. Hilkka oli ehtinyt sulattaa aika monta sydäntä.
Sulanein sydän kuitenkin odotti minua kotona, jonne palasin ilman Hilkkaa. Toivo istua jökötti häkissään sen näköisenä kuin se olisi tiennyt. Se lakkasi liikkumasta ja pysytteli apaattisena häkkinsä nurkassa. Minulla kesti hetken tajuta mistä oli kyse. Kun oivallus lopulta tuli häkin siivouksen yhteydessä, Toivon neuvotonta etenemistä katsellessa, se putosi päähäni kuin kivi. Toivo oli sokea. Hilkka oli ollut sen silmät, sen opas seinänvierusseikkailuissa ja tunneleissa.
Toivo jaksoi elää noin kaksi viikkoa. Eräänä aamuna löysin sen häkkinsä nurkasta ikuiseen uneen nukahtaneena. Se oli lähtenyt sinne, missä Hilkkakin oli – mahtavaan paikkaan, josta vihannekset ja lihanpalat eivät koskaan lopu.
Sen jälkeen minulle on ollut ihan turhaa sanoa, että rotat ovat ällöttäviä. Ennen myöntelin, että onhan niillä semmoinen vähän iljettävä häntä, nyt puolustan niitä heti. Rotat ovat kekseliäitä selviytyjiä, seurallisia ja leikkisiä vekkuleita, hyviä kavereita. Ja usko tai älä, niilläkin on tunteet. Siitä muistutuksena mielessäni säilyy ikuisesti tarina upeasta valkoisesta rottapojasta, joka kuoli rakkauteen.