Minkälainen on sinun lemmikkisi ruokaympyrä? Hyvä ravitsemuksellinen tasapaino on lemmikin hyvinvoinnin peruskivi. Huono tai vääränlainen ravinto voi aiheuttaa koko joukon ongelmia: kroonisia sairauksia, suolisto-ongelmia, ylienergisyyttä tai levottomuutta, väsymystä, yliherkkyyksiä, allergioita, tulehduksia, jopa ennenaikaisen kuoleman. Olethan jo tutustunut näiden verkkosivujen sisältöön, josta saat tietoa niin koirien, lintujen kuin akvaariokalojenkin ruokintaan?

Ihmisten ravitsemusguru Patrik Borg on sanonut, että jos 90 prosenttia ruoasta on ravitsemuksellisesti täysipainoista, niin se loppu 10 prosenttia saa olla melkein mitä tahansa höpöhöpöä. Näin tuntuvat ajattelevan myös eläimet, joista itse kullakin tuntuu olevan omat omituiset himotuksensa.

Kun meidän äiti alkoi kuoria perunoita, oli satavarmaa, että Rane-kissa tuli vaatimaan kattilasta oman osuutensa. Ranen perunanhimo oli niin kiivas, että se kehitti perunankerjuuseen oman äänisignaalin. Me perheenjäsenet totuimme näytelmään aika pian koska meillä syötiin perunoita todella usein, ja nakkasimme perunanpalan kissalle sen kummempia ajattelematta. Satunnaisista vierailijoista sammakon lailla kurnuttava, perunaa kerjäävä kissa oli lähinnä omituinen. ”Miksi se sitä raakana haluaa syödä­­? Eikö tuo ole kissalle haitallista?” No, mene tiedä. Rane eli aktiivisen ja laadukkaan elämän maatilan jyrsijänkeruukoneena, sai säännöllisin väliajoin rouskutella suuresti rakastamiaan perunoita, ja nukahti saappaat jalassa ikiuneen suihkuhuoneen lämmitetylle lattialle 13-vuotiaana. Perunoilla tuskin oli osuutta tragediaan.

Kissoilla tuntuu muutenkin olevan omintakeisia ruokaan liittyviä päähänpinttymiä. Jostakin syystä kissat pitävät usein suolaisesta, vaikka suola ei olletikaan ole hyväksi sen enempää eläimille kuin ihmisillekään. Baby-kissa oli hulluna oliiveihin. Hoitokissa Vasa oli kehittänyt perunalastuaddiktion. Juuri, kun olit viemässä sipsiä suuhusi, nenän edessä viuhahti karvainen käpälä ja lastu katosi näpistä kuin maan nielemänä. Vasa hilpaisi tyytyväisenä nurkkaan ja rouski sotasaaliin tuulensuojaan . Muistan vieläkin sen nasakan äänen, joka syntyy, kun kissa syö perunalastua. Has, has, has.

Koirien joukossa on moniakin kaikkiruokaisia tapauksia. Belgianpaimenkoirani Peppi rakasti kaikenlaista raikasta ja opetteli jopa itse keräämään vadelmia pensaasta. Porkkanat olivat herkkua, samoin mandariinit. Kerran Peppi tuli huonovointiseksi keskellä yötä. Pimeässä huoneessa kuului yökkäys ja sitten kops. Ja vielä kerran kops, kops. Kerta kiellon päälle: kops. Nektariininkiviä. Sen jälkeen ymmärsin, että tässä kotitaloudessa ei ehkä kannata laatia keittiön pöydälle hedelmäasetelmia.

Omituisimmat kulinaristiset taipumukset omasi kuitenkin dobermannini. Eräänä päivänä olimme metsälenkillä, ja koira jäi kyykkimään mäen alle. Jatkoin matkaa. Hetken päästä aloin ihmetellä, mikä täysistunnossa oikein kesti. Se selvisi piakkoin, kun koira laukkasi ohitseni kaarituetut rintaliivit hännän alla liehuen.

Kerran, kun tulin kotiin, dobberinrötkylä ei juossutkaan pää kolmantena jalkana kimppuuni. Se makasi keskellä parisänkyä pää käpälien välissä ja tärisi. Luppakorva kuskattiin kiireen vilkkaa eläinlääkärille. Minä väänsin itkua. Epäilin vatsalaukun kiertymää, joka on syvärintaisten koirien yleinen vitsaus. Otettiin kiireen vilkkaa röntgenkuva.

”Ei tässä kuvassa mitään hälyttävää näy, mutta peräsuolessa näyttää kyllä olevan aika lailla tavaraa. Mitäs, jos kävisit ostamassa parafiiniöljyä ja veisit koiran kotiin, niin katsellaan”, ehdotti eläinlääkäri. Olin epäluuloinen. Mitäs, jos kyseessä oli väärä diagnoosi? Koira oli ilmiselvästi kipeä, eikä sen ruokavaliossa ollut tapahtunut mitään, mistä olisi voinut koitua äkillinen paha ummetusreaktio. Eläinlääkärilasku oli opiskelijan kukkarolle megalomaaninen. Jos meidän pitäisi tulla keskellä yötä kiireen vilkkaa takaisin, olisin lopullisesti vararikossa.

Lähdimme kuitenkin kotiin. Ennen apteekkiin menoa päätin vielä käyttää koiran lähimetsässä pikapissalla. Ei tullut pissaa, ei. Tuli kakka. Koira kyykistyi, tikisti hartaasti ja pitkään ja tipautti epäuskoisten silmieni eteen mieheni tennissukan. Ihan ilman parafiiniöljyä. Mietin hetken, pitaisiko minun poimia sukka kakkapussiin, vieda se kotiin ja laittaa lasivitriiniin. ”Tennissukka 90-luvulta, arvo 600 markkaa.”

Niin. Otuksilla on omat mielipiteensä siitä, minkälainen eines on niistä hyvää. Meillä omistajilla on taas vastuu siitä, että se, mitä ne syövät, on paitsi maukasta, myös ravitsevampaa ja paremmin sulavaa kuin tennissukka tai kaarituetut rintaliivit. Herkkupaloistakin voi onneksi neuvotella ja tarjota tilalle jotakin hitusen terveellisempää – ja vähintään yhtä hyvää. Laiskanpulskeana ihmisenä suosin koirien valmiita makupaloja, mutta esimerkiksi kissoille ja rotille on helppoa kuivattaa pikkukaloja herkkupaloiksi. Koirien juhlavammat herkkuhetket kruunaa vaikkapa taivaallinen sisäelincocktail:

KOIRAN IRTOKARKIT

Maksaa

Pari munuaista

Pala keuhkoa

Kuivattuja kanankauloja

 Leikkaa maksa, munuaiset ja keuhkot ohuehkoiksi paloiksi ja levitä ne uunipellille. Kuivata 100-150-asteisessa uunissa rapsakoiksi. Sekoita kanankaulojen kanssa juhlasekoitukseksi.

Bon appetit!

”Kesyrotta on lemmikkieläimenä pidettävä rotta. Kesyrottien jalostus alkoi 1800-luvulla isorotasta (Rattus norvegicus). Myös mustarotasta (Rattus rattus) kesytettyjä rotuja on, mutta ne ovat huomattavasti harvinaisempia.

Kesyrotista on useita väri- ja kuviomuunnoksia. Suomessa turkkimuunnoksia on virallisesti kaksi: sileäkarvainen (sk) ja kiharakarvainen (rex). Muualla maailmassa rotista kasvatetaan muitakin turkkimuunnoksia, muun muassa pitkäkarvaisia, lisäksi löytyy kokonaan karvattomia rottia. Naarasrotta painaa noin 300–600 g, urosrotta noin 500–900 g. Häntä on lähes karvaton, suomupäällysteinen, vahva ja taipuisa. Pituudeltaan häntä on noin rotan ruumiin mittainen. Rotat elävät 1,5 vuodesta jopa 4 vuoteen.”

(Lähde: Wikipedia)

Hyi ällötys, ja mikä kamala häntä! Rotat herättävät jopa monissa eläinystävissä hienoisia inhotuksen väreitä. Ehkä vastenmielisyys on kantautunut ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa jostakin ammoisilta ajoilta, jolloin rotat – tuskin tahallaan tosin – likasivat ruokavarastoja ja levittivät ruttoa. Minä taas olen sitä mieltä, että jos ei ole mahdollisuutta hankkia koiraa, niin rotta on loistava koiran korvike, heti seuraavaksi paras lemmikki.

Ensimmäiset rottani Kyösti ja Leevi olivat mustavalkoinen veljespari, jotka kesyyntyivät heti pienenä niin seurankipeiksi, että niitä voi ulkoiluttaa pihanurmikolla. Kun suuri maailma alkoi pelottaa, ne kapaisivat jalkaa pitkin – auts! – olkapäälle istumaan. Kyöstin ja Leevin porukkaan liittyi myöhemmin ruskeanvalkoinen kaunotar Hilkka, jolla oli suuret, kirkkaat silmät ja niin söpöt korvat, että kävi melkein kateeksi. Veljekset olivat monta viikkoa sekaisin ja kopistelivat sille miehekkäästi takakoipiaan. Hilkan kohtaloksi koitui kuitenkin roteva ja hohtavan valkoinen Toivo, jolla oli tutkimattomat punaiset albiinonsilmät, komea kyömynenä ja lähes flegmaattisen rauhallinen tapa tarkastella maailmaa. Hilkka ja Toivo avioituivat ja muuttivat samaan häkkiin asumaan.

Hilkka tuli eläinkaupasta, jossa korvan juuressa mekastavat linnut ja lasiin koputtelevat asiakkaat olivat rääkyneet ja koputelleet sen hermot tärviölle. Se nappasi herkästi varoitukseksi sormesta: älä tule lähelle, koska minä en luota sinuun. Vähitellen, vanhemmiten, Hilkan temperamentti kuitenkin laantui. Se köpötteli Toivo vanavedessään pitkin seinänvierustoja ja piipahti välillä seurakseni sohvalle nauttimaan popcornin ja katsomaan hetken televisiota. Se tykkäsi myös kuoputuksesta ja kuoputti huomaavaisesti takaisin.

Toivon suurin intohimo taas oli Hilkka-vaimo. Se seurasi Hilkkaa kaikkialle. Jos emäntä lähti omille teilleen, se jäi usein paikalleen jököttämään ja odotti, kunnes se palasi vienosti popcornilta tuoksahtaen. Toivo ja Hilkka olivat erottamattomat. Unelmaliitosta syntyi jopa kaksi lasta, jotka valitettavasti menehtyivät heti synnyttyään.

Eräänä päivänä huomasin, että Hilkan vatsassa kasvaa patti. Patti suureni hirvittävää vauhtia. Kun vein Hilkan eläinlääkärille, tiesin jo, mitä odottaa: maitorauhaskasvain, jonka leikkaaminen olisi ollut jokseenkin mahdotonta. Eläinlääkäri oli ihana. Hän selitti Hilkalle toimenpiteen: Hilkka, nyt on niin että sinä olet kauhean kipeä. Minun pitää antaa sinulle lääkettä, joka auttaa sinua. Se vie sinut paikkaan, jossa on labyrintteja ja tuoreita vihanneksia ja pieniä lihanpaloja, ja siellä ei ole tällaisia kasvaimia, ei kipuja eikä kärsimystä. Olin kyyneleistä märkä paidanrintamusta myöten. Hilkka nukahti syliini. Sen ihmisystävät järjestivät sille pienet hautajaiset. Hilkka oli ehtinyt sulattaa aika monta sydäntä.

Sulanein sydän kuitenkin odotti minua kotona, jonne palasin ilman Hilkkaa. Toivo istua jökötti häkissään sen näköisenä kuin se olisi tiennyt. Se lakkasi liikkumasta ja pysytteli apaattisena häkkinsä nurkassa. Minulla kesti hetken tajuta mistä oli kyse. Kun oivallus lopulta tuli häkin siivouksen yhteydessä, Toivon neuvotonta etenemistä katsellessa, se putosi päähäni kuin kivi. Toivo oli sokea. Hilkka oli ollut sen silmät, sen opas seinänvierusseikkailuissa ja tunneleissa.

Toivo jaksoi elää noin kaksi viikkoa. Eräänä aamuna löysin sen häkkinsä nurkasta ikuiseen uneen nukahtaneena. Se oli lähtenyt sinne, missä Hilkkakin oli – mahtavaan paikkaan, josta vihannekset ja lihanpalat eivät koskaan lopu.

Sen jälkeen minulle on ollut ihan turhaa sanoa, että rotat ovat ällöttäviä. Ennen myöntelin, että onhan niillä semmoinen vähän iljettävä häntä, nyt puolustan niitä heti. Rotat ovat kekseliäitä selviytyjiä, seurallisia ja leikkisiä vekkuleita, hyviä kavereita. Ja usko tai älä, niilläkin on tunteet. Siitä muistutuksena mielessäni säilyy ikuisesti tarina upeasta valkoisesta rottapojasta, joka kuoli rakkauteen.

Kuvittele, että pelaat peliä – vaikkapa sellaista lastenkin suosimaa tietokonepeliä – jossa sinun on ratkaistava arvoitus saadaksesi jonkin palkinnon. Sinun on etsittävä vipu, joka avaa aarrekammion oven. Kokeilet erilaisia kikkoja, kunnes viimein löydät sen oikean. Silmiesi eteen pärähtää mahtava palkinto. Mikä hieno hetki! Hetken aikaa suorastaan kuvittelet olevasi itse se omituisen näköinen supersankari, joka heiluu ruudussa kultakolikkosadetta väistellen.

Hyvässä pelissä turhautumisen hetket ovat kohtuullisen lyhyitä, jotta ei tulisi vihaspäissään heittäneeksi ohjainta seinään, ja palkinnot riittävän isoja, jotta pelissä voi edetä riittävän sujuvasti ja saada hyvän arsenaalin erilaisia työkaluja, joiden turvin eteneminen vaikeissakin haasteissa onnistuu.

Olen aina ajatellut, että parhaimmillaan koirankoulutus on koiralle tällainen peli. Ja koiran kanssa pelatessa naksutin, josta lupasin tälläkin kertaa kirjoitella, on oiva peliväline.

Naksutinkoulutus on koiralle kivaa. Se alkaakin niin mukavasti: naksutin kun pitää ensin ladata, jotta se toimisi. Se ladataan niin, että istut alas ison nakinpalakeon ja nelijalkaisen seuralaisesi kanssa. Sitten ryhdyt lataamaan. Naksautat ja tipautat heti koiralle nakinpalan. Naksautat taas ja tipautat nakin. Tätä toistetaan vaikkapa viisitoista kertaa päivässä useamman päivän ajan niin, että kun koira sitten kuulee naksahduksen, se ajattelee automaattisesti suussa sulavaa nakkia (tai no, oletko koskaan nähnyt koiraa sulattelemassa nakkia suussaan? Joskus sitä toivoisi, että ne edes vähän malttaisivat maistella ennen nielaisemista.)

Tämän jälkeen naksahdusta aletaan vähitellen, asteittain käyttää koiralle viestinä: nyt teit hyvin, palkka on ihan näillä näppäimillä suussasi. Ensimmäiseksi koiraa voi ryhtyä palkitsemaan vaikkapa katsekontaktista. Harjoitus on helppo, ja koira oppii nopeasti, mistä on kyse: joka kerta, kun se ottaa katsekontaktin, kuuluu naks ja nakkeja sataa. Sitten palkitaan siitä, että se ottaa katsekontaktin, kun sanot sen nimen.

No, mitä hyötyä tästä kaikesta sitten on arkielämässä? No, minäpä kerron vaikka siitä dobermannistani, joka tapasi kaahata sata lasissa liukkaalla tiellä minua perässään raahaten ja loikkia vastaantulijoiden päälle. Ihmiset olivat siitä ihania, ja niitä kaikkia oli päästävä tervehtimään. (Hei mamma, miksi tuo pappa sutii rollaattorinsa kanssa karkuun, kun minä vain ihan vähän pussaisin sen karvaista naamaa?)

Harjoittelimme ihmisten ohittamista niin, että kun vastaantulija oli lähestymässä, minä kutsuin koiraa. ”Papu!”

Isojen luppakorvien välissä käynnistyi yksinkertainen ketjureaktio, jossa tuon isoilla tassuilla varustetun naamannuolemiskoneen herneen kokoinen järki poukkoili ohimolohkosta toiseen. Viimein synapsit yhdistyivät. ”Hmm. Joskus, kun se hokee tuota äänneyhdistelmää, se tarkoittaa, että kuuluu myös naks, ja sitten saan nakkeja. Mutta hiisi vie, milläs minä nyt oikein saan aikaiseksi sen naksauksen?”

Signaali on heikko, mutta jossain siellä takaraivossa se huutaa: ”Katso sitä silmiin! Katso sitä silmiin!” Viimein, kuin hidastetussa filmissä, iso musta pää kääntyy. Vilkaisu tulee silmäkulmasta, kuin tunnustellen, mahtaisiko kikka toimia (ja sitä paitsi homma vaatii melkoista tahdonvoimaa, sillä vastaan paarustavan rouvan ostoskassi tuoksuu lupaavasti grillatulle broilerille). Mutta kun se tulee, se riittää.

NAKS! Kun naksahdus kuuluu, se saa broilerilastissa purjehtivan muorin unohtumaan. Koira terhakoituu napittamaan silmiin kuin teddykarhu ja avaa kitansa valmiina vastaanottamaan ihanan palan b-luokan ruokamakkaraa. Broileri kantajineen säästyy koiran kidalta (jälkimmäinen lähinnä kuolan peittämältä naamalta), ja koira tuntee itsensä raketti-insinööriksi. Hitto, mähän saan tuon kaksijalkaisen toimimaan ihan niin kuin mä haluan! Mä KOULUTAN sitä! Katsokaas, mä vaan mulkaisen sitä näin, ja se on sille komento, joka avaa nakkikukkaron nepparin!

Ja näin jatkoimme tätä palkitsevaa aarrepeliä, vaihtelevalla menestyksellä. Minä opin siinä enemmän kuin koira. Naksuttamisessa on paljon opittavaa. Ajoitus, tehtävien vaikeustaso, palkitsemisnopeus ja vaikka mitä. Mutta aloittelijan kömpelyydestäni huolimatta koin ensimmäistä kertaa, että en ollut hankalissa tilanteissa aivan kädetön. Koira oppi melko nopeasti paarustamaan ihmisten ohi, tyytyväisenä siitä, että ohikulkijat tarkoittivat mahdollisuutta huijata minulta pikku välipala. Eikä ohjainta tarvinnut koskaan lennättää seinään. Kätköistäni löytyy vieläkin naksutin, enkä luovu siitä kuunaan. Tiedä, vaikka testaisin sitä tuleviin lapsiini. Karkkihyllyjen edessä suoritetut raivokohtausperformanssit voisivat olla hyvä mahdollisuus kokeilla vehkeen tehoa. (Kehittelen vielä ideaa, koska se ontuu hiukkasen. ”Lapsukaiseni! Kun kuuluu naks, et saa noita vaahtokarkkeja, vaan, ööö, kaalilaatikkoa?”)

Mikä olisi hyvä rotu ensimmäiseksi koiraksi? Lupsakka cavalier king charlesin spanieli, joka ei ole ihan pikkiriikkinen eikä siis jää jalan alle, jaksaa lenkkeillä, tykkää lapsista, eikä vaadi suuren suuria trimmausoperaatioita pysyäkseen juuri niin täydellisen söpönä kuin cavalierin kuuluu?

Vaiko ehkä sympaattinen ja valoisa kultainen noutaja – oikea koko perheen lemmikki, joka valaisee puoli maailmaa positiivisuudellaan, on luonteeltaan pehmeä ja helppo kouluttaa, ja rakastaa koko maailmaa tasapuolisesti?

Minun ensimmäinen koirani oli jättiläiskokoinen dobermanni. Seuraava tietoisku on lähinnä niille, jotka eivät ole tutustuneet dobermanneihin: ne ovat niitä isoja mustia lurppakorvaisia piiskahäntiä, jotka vinkuvat aina kun eivät nuku tai syö, juoksevat tai vöyhöttävät muulloin paitsi kahden edellämainitun toiminnan aikana, nielevät tennispalloja kokonaisina ja ystävystyvät koko seutukunnan puliukkojen ja sekakäyttäjien kanssa mutta luulevat, että lumipenkkaan pystyyn nostettu pulkka on Sarviksen tehtaalla uuden hahmon ottanut Beelsebub.

Dobermann on kai joskus historian alkuhämärissä ollut palveluskoira, mutta moderni dobermann inhoaa epämukavuusaluetta, olipa kyse sitten ikävästä koulutustuokiosta jonka aikana ei saa tehdä mitä huvittaa, tai vesisateesta, tai siitä, että on tylsää, tai siitä, että röyhkeä omistaja uskaltautuu katsomaan vaikkapa tv-uutisia eikä omista kaikkea vapaa-aikaansa pyörittämällä virkeälle lemmikilleen 24 tuntia vuorokaudessa toimintavalmiudessa olevaa ohjelmatoimistoa. Dobermannit istuvat ulkona omistajansa jalkaterien päällä, koska ne inhoavat sitä, että niiden takamusta palelee. Olisi myös suotavaa, että niillä olisi oma sänky, tyyny ja peitto. Joku on sanonut dobermannia koiran, kissan ja oravan sekoitukseksi. Määritelmä on ihan hyvä. Minusta sukupuuhun tosin voisi lisätä vielä vuohen, rikkaimurin, laukkahevosen ja sen Poliisiopiston pöljiä ääniä päästelevän poliisikokelaan.

No joo, se oli tietenkin maailman ihanin koira. Eihän sitä käy kieltäminen.

Mutta palautettuani häpeästä punastellen kirjastoon rei’ille järsityn kirjan, jonka kannesta pystyi vielä juuri ja juuri lukemaan nimen ”Koiraongelmia ja ongelmakoiria” uumoilin jo, että tämän haukun koulutukseen tarvittaisiin kenties hieman järeämpiä aseita. Teoriani sai vahvistusta, kun se eräänä päivänä kakkasi epäuskoisten silmieni edessä kokonaisena nielaistut kaarituelliset rintaliivit. Se hajotti myös pakan CD-levyjä, aukoi keittiön kaapit, mutusti puolet kaikista kengistäni ja haukkui yksin ollessaan. Niinpä, häpeäni jo hieman laannuttua, kävin uudelleen kirjastossa ja rohkenin lainata uuden kirjan. Kirjan nimi oli koira ja delfiini, ja se kertoi siitä, miten koirien kanssa voi soveltaa samanlaisia menetelmiä kuin delfiinikoulutuksessa. Homman nimi oli positiivinen vahvistaminen; haluttuja käyttäytymismalleja vahvistettiin, ei-haluttuja sammutettiin. Aloin kaivaa lisää tietoa netistä. Koulutuksen apuvälineenä käytettiin naksutinta – pientä metallikielellä varustettua muovirasiaa, joka naksahti metallikieltä painettaessa.

Ostin naksuttimen ja ryhdyin harjoittelemaan. Kun naksutin hävisi (epäilen, että se mustaan turkkiin kääritty jätemylly sai vihiä toiminnan pedagogisista tavoitteista ja söi sen), jatkoin naksuttelua vauvanruokapurkin kannella. No, jopa se dobermanni oppi jotakin. Mutta ennen kaikkea opin itse. Naksutinkoulutus opettaa ihmisen ajattelemaan koulutustilannetta toisin päin: kun koira saa itse keksiä, millä tavalla se saa palkkionamin tipahtamaan nenänsä eteen, se heittäytyy aktiiviseksi ja kekseliääksi ja alkaa tarjota erilaisia toimintoja. Kuuluuko naks, jos nostan tassua, kierähdän selälleni, nostan lelun laatikosta? Tällainen asetelma on aika erilainen kuin perinteinen koirankoulutustilanne: roikutaan kuristuspannan toisessa päässä, nyitään, jäykistellään ja hoetaan MUSTI EI! MUSTI EI! MUSTI EI!.

Dobberinrötkyläni ei ikinä oppinut läheskään kaikkea, mitä olisin halunnut sille opettaa. Ensimmäisten koirien kanssa tehdään kaikki mokat. Mutta jotakin naksuttimen ansiosta kyllä tapahtui: opimme ymmärtämään toisiamme hiukan paremmin. Opin lukemaan koirien eleitä ja ilmeitä, kiinnostuin koirapsykologiasta ja – mikä parasta – tajusin, että hyvä koulutushetki on sellainen, jonka aikana kummallakin osapuolella on hauskaa. Ja se ei ollutkaan ihan pieni oppitunti se.

Seuraavassa bloggauksessani ajattelin kertoa, mihin kaikkeen olen sittemmin naksutusoppeja käyttänyt, ja minkälaisia ideoita ja niksejä naksuttelu on poikinut arkipäivän pattitilanteissa, joissa koira kampeaa puuhun oravan perässä tai vaikkapa tervehtii kaikki vastaantulijat hyppäämällä päälle. Eräs ystäväni kuvaili joskus naksutinta espanjankielisellä ilmauksella ”mano de santo”, pyhimyksen käsi. Minä ajattelen sitä kaukosäätimenä, jolla koirasta voi vaihtaa kanavaa. Olipahan mikä oli, niin kelpo kapistus se on joka tapauksessa.

Ensimmäiset muistikuvani tästä maailmasta ovat peräisin keittiötason alla olevasta syvennyksestä. Istuskelen siellä saksanpaimenkoira Jenin seurana, ja syömme sulassa sovussa kuivamuonanappuloita punaisesta kupista.

Myöhemmin olen kuullut monen monta surullista tarinaa vastaavanlaisista tilanteista, joissa koiran ruokarauhaa häiritään, ja muuten niin mukavalla lemmikillä leikkaa hihna kiinni. Yksi jos toinenkin koira murisee ruokakuppinsa päälle tai nappaa varoitukseksi kulmahampaalla. Tapaa on usein vaikeaa ryhtyä kitkemään, koska esimerkiksi tynnyririntansa pohjasta muriseva saksanpaimenkoira on – no, aika pelottava. On helpompaa ropsauttaa muona kuppiin, toivottaa hyvää ruokahalua ja sulkea ovi perässään. Nälkäisenä kärttyisän sohvanvaltaajan ruokailu toimitetaan suuren kunnioituksen vallitessa: ”Shhh! Hiljaa! Ja televisio kiinni! Jeppe syö!”

Niin. Silloin 80-luvulla, kun minä vielä pidin koirannappuloiden mausta, ei ollut kukaan kertomassa, että semmoinen ei kerta kaikkiaan vetele. Pieni lapsi sorkkimassa ison sakemannin ruokakuppia, ja kaiken huipennukseksi kaksikko on jätetty keskenään. Jos hieman isompana opin jotakin koirista, niin sen, että a) lapsia ei jätetä koiran kanssa ilman valvontaa ja b) koiralle on annettava ruokarauha.

Myöhemmin elämässä, kaiken maailman victoriastillwellien ja cesarmillaneiden tuotannon läpi ahmineena, olen tullut pohtineeksi, että eihän siinä episodissa välttämättä ollutkaan mitään hämminkiä. Minähän siellä työtason alla vain vahvistin johtajuuttani. Johtajat syövät silloin kun niitä huvittaa, vaikka sitten toisten kupeista, ja ehkäpä Jeni sosiaalisena koirana ymmärsi heti kupletin juonen.

Saattaa olla, että läpi elämän jatkunut eläinhulluus on tehnyt päähäni reikiä, mutta itse olen kuitenkin taipuvainen uskomaan hieman erilaiseen selitysmalliin. Jos olet iso ja suurikitainen saksanpaimenkoira ja ruokakupissasi sukeltelee metrinmittainen tyttölapsi, niin miksi et komenna tyttöä pois lautaseltasi?

No, ehkä se tyttö on vaan yksinkertaisesti kaverisi, ja niitä nappuloita näyttää riittävän molemmille.

Lemmikit ovat olleet ihmisen seurana vuosituhansien ajan. Ja vuosituhansien ajan ihminen on seurannut varjoja metsästävää kissaa, koiraa joka mynttää ihailtavalla hartaudella itselleen pesää ennen nukkumaanmenoa, papukaijaa, joka katsoo totisena silmiin ja kallistelee päätään. Luolamies, krumeluureihin ja peruukkeihin kääriytynyt egyptiläinen hallitsija, gorillatutkija, hirvimies, toko-harrastaja ja koiranomi ovat löytäneet itsensä saman kysymyksen ääreltä: mitähän tuo mahtaa juuri nyt ajatella? Sitä kysymystä emme ole ratkaisseet. Psykologisoimme, analysoimme, tarkkailemme ja tutkimme, mutta jokin eläimessä pysyy mysteerinä. Ehkä tuo mysteeri on juuri se, mitä eläimissä rakastamme.

Tervetuloa seuraamaan blogia, joka on omistettu juuri sille pienelle salaisuudelle.