Matka Saksan uumenista Hollantiin sujui niin joutuisasti, että tuli jo kiire ottaa yhteyttä luukasan vastaanottajaan. Roy lupasi olla kotosalla, ja me pyyhkäisimme karttaa syynäten eteenpäin. Eipä aikaakaan, kun vastaan tuli jo Vlijmenin kyltti – ja ihme kyllä, ehdimme jopa kääntää sen verran rattia, että osuimme oikeaan liittymään.

Sitten tarvitsikin enää löytää Royn osoite. Pistettiin auto parkkiin infotaulun viereen ja ryhdyttiin etsimään osoitetta kartalta. Hei, tuollahan se näkyy olevan! Roy asui onneksemme ihan keskustassa. Tämän ei pitäisi enää tuottaa hankaluuksia. Eikä se tuottanutkaan. Ajettiin harhaan ihan pikkuisen, mutta saatiin loput ajo-ohjeet livenä puhelimitse.

Roy odotti meitä pihalla. Hän asui isossa, kauniissa talossa aivan keskustan tuntumassa. Ulkovajaan oli raivattu tilaa, jotta lahjoitus saisi arvoisensa säilytyspaikan, kunnes se jatkaisi matkaa Espanjaan. Ei siis muuta kuin kantohommiin.

Autoa tyhjentäessämme rupattelimme niitä näitä. Hieman kummastelimme sitä, että talosta ei pihaan parkatessamme kuulunut koiran haukuntaa. Mikäs Scoobyn ystävä se tämmöinen mies oikein oli, kun ei ollut minkään sortin koiraa talossa, saati sitten vinttikoiraa? Roy kuitenkin kertoi, että hänen whippettinsä oli hänen vanhempiensa luona. Mummon eväät olivat kuulemma pyöristäneet neitiä niin, että toiset whippetinomistajat epäilivät koiran olevan siunatussa tilassa.

Auto oli lähes tyhjä – jäljellä oli enää matkalaisten tavarat ja yksi laatikko. Roy kurkotti autoon nostamaan laatikkoa.

“Oho, ja vielä yksi kana!” Hän hihkaisi hilpeänä ja – kauhistuksen kauhistus! – nosti Preston-pingviinin reissuheilan muiden tavaroiden päälle. Preston näytti kauhistuneelta, mutta kana peijakas ei näyttänyt olevan moinaankaan – taisi tietää pääsevänsä Espanjaan. Susannakin totesi, että Preston on vielä nuori ja toipuu todennäköisesti romanssista tuota pikaa.

Kun urakka oli suoritettu, Roy tarjoutui ystävällisesti keittämään meille kupposet kahvia. Kahvia ja keksejä nautiskellessa vaihdoimme kuulumisia – tai oikeastaan tutustuimme, emmehän olleet kuulleetkaan toisistamme aikaisemmin. Roy kertoi olleensa taannoin Scoobyssa työharjoittelussa, ja kuten niin usein tuntuu käyvän, myös Royn tie vei tarhalle takaisin. Hän kertoi lähtevänsä pian vapaaehtoistöihin yhdessä tyttöystävänsä kanssa.

Espanjasta oli saapunut samaisena aamuna sähköposti. Autollinen hollantilaisiin perheisiin adoptoituja Scooby-koiria lähtisi Valladolidista liikkeelle 17. päivä joulukuuta, ja paluumatkalla tarhan väki piipahtaisi Royn luona poimimassa lahjoituksen kyytiin. Meidän osaltamme tehtävä oli siis suoritettu. Kiitimme ystävällistä yhteistyökumppaniamme ja starttasimme auton. Mieli oli hyvä; seikkailu oli saatu päätökseen, ainakin siltä osin, että tiesimme Scoobyn joululahjan menevän perille. Paukautimme Susannan kanssa ylävitoset. Oli jo ilta, joten päätimme yöpyä läheisessä Bredan kaupungissa ennen kotimatkaa.

Bredassa satoi hiljalleen lunta, ja jouluvalot loivat tunnelmaa ihanan rustiikkisen pikkukaupungin kaduille. Oli mukava tunnelma, sellainen jouluinen. Mietin, mitähän Scoobyssa mahtoi tapahtua samaan aikaan, kun me tallustelimme etsimään huokeaa yöpaikkaa, ja mitähän karvaiset kaverini sanoisivat, kun ne saisivat ihan oikeita puruluita. No, ehkä sieltä kuuluisi pian uutisia.

Kiitämme Best Friend Finlandia kaikkien aikojen parhaasta joululahjasta – jymy-yllätyksestä, joka tulee tuomaan suunnattomasti iloa koirille, jotka viettävät joulunsa Scoobyssa satojen muiden hylättyjen koirien kanssa. Kiitokset myös Scoobyn henkilökunnalle ja vapaaehtoisille siitä arvokkaasta työstä, jota he tekevät joka päivä, jotta näillä kovia kokeneilla olisi toivo paremmasta. Kiitos teille, jotka seurasitte matkaamme, jännititte kanssamme reissun käänteissä ja lähetitte rohkaisevia viestejä pitkin matkaa. Kiitos teille, jotka pidätte eläimistänne hyvää huolta joka päivä. Ja ennen kaikkea, kiitos koirille: isoille, pienille, takkuturkkisille ja karvattomille, luppakorvaisille ja hörökorvaisille, kaikenlaisille nelijalkaisille hännänheiluttajille – ihmisen parhaille ystäville, jotka opettavat meille joka päivä asioita ystävyydestä, anteeksiannosta, elämän pienistä ihmeistä. Kiitos, että olette olemassa.

Iltaa kohden lumipyry jatkui ja sakeni. Aurinko oli laskenut, eteen ei nähnyt, eikä paljon taaksekaan.  Matka taittui välillä alle kuuttakymppiä. Kun olimme päässeet lautalla Tanskasta Saksaan, totesimme, että päivälle oli tullut pituutta lähes 800 kilometrin verran, joten olisi kenties ihan hyvä idea heittäytyä jo pitkäkseen. Ajoimme kuitenkin ensimmäisen hotellin ohi: ”Ei kai me ihan ensimmäiseen mennä, lienevät huokeampia hieman kauempana satamasta”,  toisen ohi vahingossa huonojen opasteiden takia: ”Ennen kuin katsot, mikä kyltti vilahtaa juuri näillä näppäimillä ohitsemme, laske kymmeneen.” Ja sitten ei ollutkaan hotelleja ainakaan kahteensataan kilometriin.

Sihdattiin lumipyryn ja rekkojen pyrstöjen välistä tienvarsikylttejä. Oli bensapumpun kuvia, haarukoita ja veitsiä, mitä tahansa paitsi sitä sängyn kuvaa, jota yritimme tihrustaa. Kello tuli yksitoista, ja väsytti niin vietävästi.

Kello puoli kahdentoista jälkeen se viimein löytyi: tienvarsihotelli. Osuimme jopa liittymään.

Susanna työskenteli takavuosina kolme kuukautta vapaaehtoisena kreikkalaisessa villieläinsairaalassa, jossa hoidettiin ennen kaikkea kovia kokeneita lintuja – pelikaaneja, flamingoja, lokkeja, korppikotkia ja ties mitä. Ilmeisesti rakkaus lintuja kohtaan saavutti kokemuksen myötä melkoiset mittasuhteet, koska nykyisin kaksikkomme autonkuljettajaosapuoli kuskaa matkassaan lelupingviiniä, jonka hän on ristinyt mahtipontisesti Prestoniksi. Saapuessamme tienvarren majoitusliikkeeseen olimme sen verran uneliaita, että Preston unhoittui viettämään yönsä kylmässä autossa – sillä seurauksella, että frakkiniekka oli lyönyt hynttyyt yhteen lahjoituslaatikossa majailleen kana-vinkulelun kanssa. Susanna tosin paheksui nuorikkoa: irokeesi ja sinistä luomiväriä. Ei käy, sanoi anoppi.

Sillä välin kun nuoripari jatkoi kuherruskuukautta auton takaosassa, minä löysin hanskalokeron kätköistä oikean aarteen: E-Typen parhaat. Totesin, että reipas ysäritekno on mitä parhainta matkantekomusiikkia, kun kerran nahkahousumaassa ollaan.  Ilo tosin loppui noin kolmannen kappaleen kohdalla, kun Susanna sai tarpeekseen.

Hotellissa rahastettiin joka asiasta erikseen: internet 5 euroa tunnilta ja aamupala 15 euroa. Kukkaron nyörit kireällä lähdimme taittamaan matkaa ilman aamukahvia. Ilman kahviahan ei pitkälle pötkitä, joten yksi silmäpari seurasi liikennettä ja toinen väijyi tienvarsikylteistä haarukan ja veitsen kuvaa. Ja kas kummaa, kylteissä vilisi niitä eilen kaivattuja pedin kuvia. Kahvihammas kolottaen kurvasimme viimein mitä mukavimman ravintolan pihaan ja tankkasimme itseemme tomaattikeittoa ja salaattia – harvinainen herkkuateria wurstin täyttämillä Saksan muonituspaikoilla. Samalla Susanna tutustutti minut paikallisen vessapolettikulttuurin hienouksiin. Poletista pitää maksaa, mutta kun toiletissa on asioitu, sama lipare toimii huoltoaseman baarissa maksuvälineenä. Ostimme vessarahoilla matkaevääksi pähkinöitä ja suklaata, edessä kun oletettavasti oli jälleen tuntikausien verran pelkkää McDonalds- ja makkaratarjontaa. Kiitokset tässä vaiheessa neuvokkaalle Saksan kansalle hienosta polettisysteemistä.

Kun kaksi huoletonta reissaajaa pistetään samaan autoon, niin sen lisäksi että meillä ei ole aavistustakaan missä yömme vietämme, emme myöskään tulleet tarkistaneeksi tulevan luunluovutuspaikan tarkkaa osoitetta. No, pikkuvikoja: tiedämme, että tyypin nimi on Roy, että hän pitää koirista, ja että hän asuu hollantilaisessa tuppukylässä nimeltä Vlijmen. Pitäisikö vaan parkkeerata Vilma kylänraitille ja kysäistä paikallisilta? Hollantilaisethan puhuvat tunnetusti sujuvaa englantia.

Meillä on mukanamme ohuehko karttakirja, johon on tungettu koko Eurooppa, niinpä matkakohteemme Vjimen on kirjassa puolikkaan nuppineulan pään kokoinen piste. Etsi sieltä sitten Roy. Jaa-ah.

Neuvokkaina tyttöinä käytimme kilauta kaverille –kortin, ja toveri Cai Suomessa tarkisti osoitteen Royn lähettämästä sähköpostista. Jatkoimme iloisina matkaa – tosin kivuliaan tietoisina siitä, että vieraassa kylässä ei edes osoite auta ilman tarkempaa karttaa.

Heipä hei, ja terveisiä naapurista! Olemme viettäneet yön Ruotsin-laivalla (kiitos vaan vielä kerran kokeille makoisasta joulubuffetista) ja edenneet jo Ruotsiin, ja olemme matkalla Stadsgårdenin satamasta kohti 300 kilometrin päässä sijaitsevaa toista satamaa, mistä meidän pitäisi pöläyttää autolautalla Tanskaan. Minä en ole koskaan käynyt Tanskassa enkä kaahaillut ympäri Eurooppaa autolla, joten tämä kaikki on minulle varsin uutta ja jännittävää. Susanna sen sijaan matkusteli täälläpäin autolla jo pikkukersana. Hän myös asui opiskeluaikoinaan Walesissa ja taittoi matkan muutamaankin otteeseen autolla, joten hän kääntää rattia varsin tottuneesti. Tosin heti ensimmäisestä risteyksestä ajoimme sellaiset 20 kilometriä väärään suuntaan. Kumpikaan ei huomannut, että pieleen meni.

Pakkasimme Scooby-koirien joululahjan kyytiin jo keskiviikkona – tai pikemminkin Susanna ja hänen miehensä pakkasivat, minun katsellessa vierestä nenääni niistäen. Tavaraa oli, sanoisinko, juuri sopivasti: kun kaadoimme takapenkin, saimme kaiken juuri ja juuri mahtumaan, kun pakkasimme auton kattoa myöten täyteen.

Meinasi tulla jo mutkiakin matkaan, kirjaimellisesti. Olin epähuomiossa laittanut pankkikorttini farkkujen taskuun. Sen takana on matkakassa, jota olen säästänyt koko syksyn. Aamupalalle lähtiessä kaivoin kortin taskusta 90 asteen kulmaan taittuneena. Oikaisin korttia, mutta se näyttää edelleen aivan junan alle jääneeltä. Kun kävimme täyttämässä tankin Ruotsin puolella, kortti piippasi ja ilmoitti virhettä, eikä suostunut toimimaan. Myyjä ei puhunut lainkaan englantia, ja minulla on tapana mennä varsin napakkaan kipsiin, jos yritän puhua ruotsia. Viidennellä kerralla lykästi, ja korttikone alkoi sylkeä sisuksistaan kuittia. Helpotuksen huokaus. Mitähän olisimme tehneet keskellä Ruotsia, tankki täynnä ostamatonta bensaa ja ilman maksuvälinettä? Hmm.

Ajokeli näytti aluksi suorastaan erinomaiselta. Aurinko paistoi ja taivas oli kauniin sininen. Lunta oli ihan saman verran kuin Suomessa, vaikka jo etelämpänä oltiinkin. Tällä hetkellä satelee kuitenkin kohtuullisen iloisesti lunta. Susanna, lunkien kuskien kunkku, ei anna pikkuseikkojen häiritä, vaan kaahailee rekkojen välissä hyvällä sykkeellä, aurinkoista Harry Belafontea kuunnellen. Eteläänhän tässä oltiin menossa. Juhuu, Vlijmen, täältä tullaan!

Lähtö lähenee lähenemistään, ja minulle pamahti tietenkin sen kunniaksi mojova flunssa. Olisikohan tämä nyt sitä kuuluisaa matkakuumetta?

Kehoni ehkä potee Suomen talvea, mutta ajatukseni karkaavat tuon tuosta kaukaisten ystävieni luo Scoobyyn. Luen tarhan verkkosivuilta uutispäivityksiä ja katselen kavereideni kuvia. Siinä on Amelia-bokseri, jonka karva kiiltää nyt kauniin valkoisena, kiitos säännöllisen lääkityksen. Vanhukset tallustelevat tarhassaan huolta vailla. Aasi näkyy saaneen varsan. Elämä Espanjassa jatkuu – kiitos Scoobyn henkilökunnalle ja lukuisille vapaaehtoisille, jotka suuntaavat tänäkin jouluna hiekkarantojen sijaan tarhalle. Tapaamaan karvakuonoja. Tekemään jotakin, joka vie arkea taas askeleen verran eteenpäin.

Tämä tuleva reissumme on herättänyt kovasti mielenkiintoa. Mikä ihmeen juttu tämä oikein on? Koirille puruluita? Sekin, että joku viettää kesälomiaan keräämällä lähes 40 asteen helteessä koirankakkaa, on ihmisistä useimmiten joko hauskaa, eriskummallista tai pähkähullua. Etkö ottaisi mieluummin lomalla ihan rennosti? Mitä sä siellä sitten teet? Minkälaista siellä on? Löysitkö elämäsi koiran?

Melko moni eläinrakas ihminen jättää kuitenkin kysymykset puolitiehen. Siksi, että sydämeen sattuu. Ymmärrän täydellisesti. Minä en pysty lukemaan niitä uutisia, joissa joku on heittänyt koiran parvekkeelta. On helpompaa, ettei tiedä eikä ajattele, koska surullisia eläinkohtaloita on niin paljon ja omat auttamisen mahdollisuudet niin rajalliset. Monta kertaa tällaiset eläimistä tosissaan välittävät ihmiset kysyvät vain yhden kysymyksen: jos rakastat eläimiä, niin miten sitten pystyt kohtaamaan kaikki ne kovia kokeneet eläimet? Miten sen voi kestää?

No, arvatkaa, montako kertaa itkin ensimmäisellä reissullani yksin asuntovaunun pimeydessä, kämppäkaveriksi asettautuneen hiiren rapistellessa jossakin kaapin takana. Itkin kissaa, joka pelkäsi minua niin, että se sähisi ruokakupillekin, jonka asetin karanteenihäkin kauimmaiseen nurkkaan. Vinttikoiria, jotka oli jätetty heitteille, kun ne eivät enää jaksaneet juosta omistajilleen rahaa. Vanhaa Roti-rottweileria, joka eli koko elämänsä Scoobyn rakastettuna ja tiuhaan kuopsuteltuna vahtikoirana, kunnes sairastui syöpään ja nukkui pois.

Mutta jos Scoobya ei olisi, niin monta kaunista tarinaa jäisi kertomatta. Scoobyn päärakennuksessa on kunniakuja, jonka seinä on tapetoitu kirjeillä ja valokuvilla. Niissä kuvissa on koiria, jotka juoksevat tuhatta ja sataa hiekkarannoilla ja metsissä, korvat luimussa, suu auki ja kieli ulkona lepattaen, sen näköisinä kuin ne nauraisivat. Ja koiria, jotka ovat viskautuneet katolleen pehmeälle sohvalle, kaikki neljä koipea kohti taivasta. Koiria, jotka ovat ängenneet omistajiensa syliin, eikä omistajia haittaa, että ne ovat siihen hommaan oikeasti liian isoja. Koiria, jotka leikkivät pihalla lasten kanssa. Koiria, jotka viettävät joulua kotona.

Näistä tarinoista sain Scoobyssa joka päivä voimaa pyyhkäistä kyyneleet näppylähanskaan ja pistää kottikärryt liikkeelle. Ja niitä tarinoita mietin nytkin. Kaikkien ei ole pakko kerätä kesälomalla koirankakkaa hiiri kämppäkaverinaan. Se on ihan oikeasti hullun hommaa, vaikka siihen onkin hyvä syy – ne 400 koiraa, jotka asuvat Scoobyssa, ja joiden elo on huomattavasti viihtyisämpää, kun palvelu pelaa. Best Friendin suurisydäminen väki, helposti hyvien asioiden puolesta innostuva Susanna, Vilma-auto, te kaikki, jotka saattelette meidät tielle toivottamalla hyvää ja turvallista matkaa. Meitä kaikkia tarvitaan, jotta siellä, missä koirien silmistä voi lukea tuhansia surullisia tarinoita, joku saa ehkä kohta uuden, mukavan kaulapannan, lelun vingutettavaksi tai luun mutustettavaksi.  Meitä kaikkia tarvitaan, jotta Scoobyn uutispalstalla kerrottaisiin jatkossakin paitsi surullisia, myös iloisia tarinoita.

Meitä kaikkia tarvitaan, jotta joku niistä pääsee ehkä jo ensi jouluksi kotiin.

Koko homma alkoi siitä, kun puhelimeni soi. Mikäli olette lukeneet edellisen postauksen, tiedätte varmasti mistä puhelussa oli kyse: ystäväni Ninan kellarikomeroon oli kärrätty Mount Everestin kokoinen puruluukasa. ”Eihän tästä nyt ongelmaa kannata tehdä, sulla on luukasa ja mulla on auto, viedään ne perille”, vastasin sen kummin asiaa miettimättä.

Joten tässä sitä ollaan, valmiina ajelemaan reipas kaksituhatta kilometriä autolla Etelä-Hollantiin ja toiset mokoma takaisin emomaahan. Elän vielä sitä honey moon –aikaa, jolloin mielikuvani matkasta on ruusuinen: Thelma ja Louise ajamassa aurinkolasit silmillä ja huivit ojossa kohti auringonlaskua Born to be Wild –biisin soidessa taustalla. Totuus voi olla toisenlainen, sääkarttoja tutkiessani tajusin, ettei Suomi olekaan ainut luminen maa. Trooppisen kuuma ilmasto ei olekaan lämmittämässä Ruotsia laivamme ankkuroituessa Tukholman Stadsgårdeniin. Tämä aiheutti pientä päänvaivaa menopelin suhteen.

Huollatin reissuautomme kuntoon viime viikolla. Uljas sotaratsumme ”Vilma” on taittanut saman matkan aikaisemminkin, mutta pitkän matkan ajelu talvikeleillä ei ole tuttua niin minulle kuin Vilmallekaan.  Autokorjaajan mukaan Vilmalla on allaan ”hiihtoliiton hyväksymät luistelusukset”, sitä paitsi nastarenkailla ei saa ajaa Etelä-Ruotsissa eikä sitä etelämpänä. Ei, vaikka ne olisivat yhtä kuluneet kuin Vilman renkaat, eikä niissä olisi nastan nastaa pitämässä meitä ja arvokasta luulastiamme liukkailla teillä. Huollossa Vilma sai alleen uudet kitkarenkaat ja sisuksiinsa tuoreet öljyt, lisäksi valkoinen peltilehmämme kantaa hansikaslokerossaan green card –todistusta. Ei suinkaan loikatakseen työntekoon Ameriikkaan, vaan todistaakseen olevansa vakuutettu.

Oikeastaan olen lähdössä reissuun monestakin syystä. Vaihdan mieluusti yksityisyrittäjän kiireisen arjen keskellä toimistotuolin autonpenkkiin. Kiire on myös verottanut ystävysten keskenään viettämää laatuaikaa – viikon hengailu parin neliön tilassa kaverin kanssa korvannee tämän. Vähäisin syy ei ole myöskään reissun hyvä tarkoitusperä ja ajatus niistä kodittomista hurtista, jotka pääsevät mutustamaan kenties elämänsä ensimmäistä joululahjaluutaan.

Käytännön asiat ovat kutakuinkin kunnossa, muutamat jäljellä olevat ehdimme hoitaa vielä ennen reissua – kuten kartta ja se passi. Ja sitten: Let the journey begin!

- Susanna

Scooby on siis Espanjan Valladolidissa sijaitseva eläintensuojelukeskus, joka on erikoistunut etenkin koirien ja eritoten espanjanvinttikoirien suojeluun. Espanjan eläinsuojelulaki on kirjava ja huonosti noudatettu, ja lainsuojattomia ovat etenkin galgot, joiden kohtalo on puhuttanut eläinsuojelutahoja ympäri Eurooppaa jo vuosikausia. Espanjalaisen perinteen mukaan “huono koira ei ole luodin arvoinen”, joten metsästyskauden jälkeen “huono” koira saatetaan jättää vaikkapa kuivuneeseen kaivoon.

Minä jouduin Scoobyyn ihan sattumalta. Etsin itselleni vapaaehtoistöitä eläinten parista kesäloman ajaksi, ja löysin Scoobyn verkkosivut. Lähetin hakemuksen, ja tulin valituksi. Ensimmäinen kolmeviikkoiseni tarhalla oli sekä elämäni rankin että kenties käänteentekevin kokemus. Tein töitä koira-aitauksissa aamuyhdeksästä myöhälle iltapäivään, jatkoin kissojenhoidolla ja kuukahdin nukkumaan yhdeksältä illalla. Kuuntelin neljänsadan koiran ulvontaa aamuyöllä ja totesin, että korvatulpat eivät auta. Syötin itkua vääntäen maitokorviketta kissanpennuille, jotka oli löydetty roskikseen heitetystä muovipussista. Kun kolme viikkoa oli ohi, pakenin koti-Suomeen karmit kaulassa ja ajattelin, että en ikinä enää halua tehdä mitään vastaavaa – ja seuraavana kesänä löysin itseni taas Scoobyn portilta, rinkka selässä, kumikengissäni ja nuhjuisessa koirankakankeruuasussani. Niiden koirien silmät eivät olleet jättäneet minua rauhaan.

Minna Karppinen Best Friendiltä oli saanut vihiä kummallisista kesälomanviettotavoistani, ja hän lähestyi minua kysellen lisää siitä, minkälainen paikka tämä Scooby oikein oli, ja mitä siellä puuhastelin. Minnan kautta olen saanut monta kertaa mahdollisuuden kertoa eteenpäin eläinsuojelutyöstä, jota tarhalla tehdään. Scoobysta ei adoptoida eläimiä Suomeen, koska toistaiseksi vielä puuttuu Scooby Finland -järjestö, jonka kautta adoptiotoiminta järjestettäisiin, ja joka valvoisi adoptioeläinten etua täällä Suomessa. Mutta kaikenlaista muuta voi kyllä tehdä, ja samaan lopputulokseen tuli myös Best Friendin väki. Minna vihjasi, että Best Friendiltä voitaisiin koota Scoobylle jonkinlainen pieni lahjoitus. Sehän olisi kiva, minä ilahduin ja ajattelin mielessäni pussillista tennispalloja tai muutamaa punkkipantaa – no, sellaisia lahjoituksia, mitä nyt yleensä annetaan.

Olin Voittaja 2009-näyttelyssä kertomassa koiraväelle Scoobyn toiminnasta ja osallistuin samalla leikkimieliseen koirankoulutuskisaan aisaparinani lainakoira; nuori, musta cockerineito Sara. Sara oli fiksu tyyppi, joka voitti koko kisan, ja lahjoitin hänelle palkinnoksi saamani koiranherkkupaketin. Saran omistaja tiedusteli, enkö tosiaan tarvitsisi pakettia itse. Best Friendin Minna meni ovelan näköiseksi ja sanoi, että Sara oli palkintonsa ansainnut, ja että Ninalla olisi kyllä kohta luita itselläänkin.

Kun se kuorma-auto sitten pari päivää myöhemmin pakitti kerrostalomme takapihalle ja muni peräpäästään pihatantereeseen melkein minun itseni korkuisen eurolavan, minut olisi voinut tyrmätä höyhenellä. Ai että tämmöinen pikku lahjoitus. Kun avasin laatikon, sieltä ilmestyi sellainen määrä koirantarvikkeita, että minun oli istahdettava alas, koska minulta pääsi itku.

Siellä oli leluja, pantoja, taluttimia, punkkipihtejä, kampoja – ja purtavaa. Puruluutikkuja, rullaluita, solmuluita, kaikenlaisia puruluita, mitä nyt ylipäätään voi olla. Minun mieleni laukkasi Scoobyssa, sen karanteenihäkeissä, joissa juuri saapuneet koirat viettivät joskus viikkoja ilman mitään, mitä antaa virikkeeksi. Ja häkeissä, joissa asuivat Scoobyn surullisen hahmon ritarit, ne koirat, jotka eivät voineet juosta toisten kanssa isoissa aitauksissa jonkin vamman tai epäsosiaalisuutensa takia; ajattelin Orejas-schäferiä, jonka sydän on puhdasta kultaa, mutta joka syö jokaisen vastaantulevan koiran elävältä ja on siksi tuomittu elämään yksin. Mietin Ameliaa, joka ei voinut olla ulkona kuukausiin, koska leishmania oli pudottanut siitä jokaikisen karvan. Ja mietin sitä, miltä niistä tuntuisi saada ajan kuluksi hampaidensa väliin ihanan ärsyttävän sitkeä ja jäystettävä puruluu.

Oli enää yksi pikku juttu. Nyt oltiin Helsingissä. Scooby oli Espanjassa. Minun pitäisi saada tämä lasti siirretyksi perille, tai ainakin Hollantiin, jossa sijaitsi Scoobyn “haarakonttori”. Minulla ei ollut ajokorttia, autoa, eikä aavistustakaan siitä, mitä minun nyt kannattaisi tehdä. Tällaisissa tilanteissa katoliset rukoilevat kuulemma aina Santa Ritaa, mahdottomien tilanteiden pyhimystä. Minun ei tarvinnut, koska muistin juuri siinä hetkessä, että ai niin, minullahan on ystävä. Ystävän nimi on Susanna, ja hän on siitä mahtava tyyppi, että hänet saa höynäytetyksi mitä kummallisimpiin projekteihin.

Lere-lere-lere-le-lei, desapareceee deee mii men-teeeeeeeeeeee….

Pakettiautollinen kuivuneita leivänkannikoita ajaa pihatiellä ohi, ja kuski kiekuu kitapurjeidensa pohjasta suositun rumbakaksikon hittejä. Ilma tuoksuu auringon polttamalta maalta, ja jostain kantautuu nenään kuivuvan pyykin, kissanpissan ja murukahvin tuoksukimara. Portilla odottaa pää ylväästi pystyssä virtaviivaisen näköinen vinttikoira. Kun se säntää hetken mielijohteesta nuoren koiran päämäärättömään, riemukkaaseen juoksuun, huomaat, että sillä on vain kolme jalkaa.

Mustissa silmälaseissaan ammattivarkaalta näyttävä George-pesukarhu on tullut vanhemmiten kärttyisäksi, mutta kun ojennat sille kananmunan, se muuttuu leppeäksi kuin fransiskaanimunkki, ottaa herkun sievästi käpäliensä väliin ja melkein pokkaa kiitokseksi. Se vierittää munan pesupaljuun, viruttaa sen huolellisesti ja siirtyy aitauksen nurkkaan välipalalle. Pieni valkoinen kani on taas keksinyt uuden salakäytävän vapauteen. Se viipottaa vauhdikkaasti pitkin pihamaata hengästynyt hollantilainen vapaaehtoistyöntekijä vanavedessään ja säikäyttää äitinsä kanssa siestaa nuokkuvat ankanpojat. Kissa-aitauksen kymmenet asukkaat kiipeävät kanaverkkoaitaa pitkin ylemmäs siltä varalta, että vapaaehtoinen saisi jo kohta ajojahdin päätökseen ja ehtisi silittämään.

Koira-aitauksia on silmänkantamattomiin. On niin kuuma, että koirat ovat hakeutuneet sisälle viileään tai kaivaneet maahan varjopaikkaan kuopan, jossa ne torkkuvat ja odottavat illan ulvontakonserttia. Koiria on satoja. Suurin osa niistä on galgoja, sirorakenteisia espanjanvinttikoiria – valkoisia, mustia, tiikeriraidallisia, läiskikkäitä, pieniä ja isoja, vanhoja ja nuoria, arkoja ja räyhäkkäitä. Käkkäräturkkeineen hippikeisaria muistuttava sekarotuinen Gruñon ärisee kääntelemilleen kiville. Päärakennuksen takapihalla, vanhainkotiosastolla, jämtlanninpystykorvaa muistuttava melkein sokea Obama heilauttaa hännällään varovaisen tervehdyksen harmaapartaiselle, vakavan näköiselle Puyolille, jonka lonkkaa jomottaa tänään vietävästi.

Päärakennuksen kylpyhuoneessa vastaan lyllertää kolme paksumahaista, pörröturkkista koiranpentua, joiden silmät ovat juuri auenneet.  Niiden hännät heiluvat vimmatusti ja ne yrittävät purra nilkkojasi. Yksi päästää hassun kuuloisen, kimeän haukahduksen, toinen putoaa ihmetyksestä pyrstölleen.

Pennut pelastettiin muutama viikko sitten jäteastiasta.

Tervetuloa Scoobyyn, Espanjan suurimpaan eläintensuojelukeskukseen. Tarinamme alkaa täältä. Se jatkuu Helsingistä, jossa erään kerrostalon pihaan tipautetaan eräänä päivänä salaperäinen paketti, ja saattepa nähdä, että tarina on toden totta eriskummallinen. Mutta lienee parasta, että selitän teille kaiken ihan juurta jaksaen.